Tynnyrielämää

Tiistaina muutettiin 3 900 m korkeudessa sijaitseville tynnyrimajoille. Majoittujat ovat Elbrukselle kiipeäviä turisteja tai seikkailijoita. Toiset käy useamman kerran päivässä ruokalassa ja toiset sulattelee kaasukeittimellä vettä seuraavan päivän haasteisiin. Itseäni tynnyrielämä, kaikessa likaisuudessaan ahdisti, mutta poikien kannustamana siihen sopeuduin.

Muuttopäivänä herkuteltiin oman kokin lounaalla ennen päivän akklimatisaatiotreeniä. Kivuttiin 4 500 metriin, vietettiin siellä muutama tovi ja palattiin takaisin. Illalla Samulin orastava heikko olo muuttui pahemmaksi. Kaikki olivat reissusta väsyneinä, myös ryhmämme neljäs jäsen, suoraan futiksen EM-katsomosta seuraan liittynyt walesilainen Rob.

Aurinko paistoi ja poltti vuorella pirullisen tehokkaasti, ja mm. suojakerroin 50 osoittautui tehottomaksi. Polttojälkiä tuli yllättäviin paikkoihin, kuten nenän ja korvien alareunoihin. Lumi heijastaa auringonvaloa tehokkaasti ja osaamaton ei levitä suojaa oikeisiin paikkoihin. Suurella osalla olikin naama täysin valkoisena aurinkorasvasta tasapainottamassa punaisia paikkoja.

Torstaina akklimatisaatio ulottui jo 5 000 metriin. Tai pari metriä sen alle jäätiin, mutta haastava päivä oli sekin. Tosin aamulla hanki oli vielä jäässä, jolloin kävely oli huomattavasti edellispäivän sohjoa helpompaa: jääraudat purivat ja eteneminen oli helpohkoa.

Perjantai oli synkkä päivä. Samuli sairasteli tuvassa ja aamiaispöydässä kuultiin, että suunnitellulle huippupäivälle on luvattu huonoa säätä. Muuten aurinko oli porottanut ahkerasti tyynessä kelissä, mutta ei enää.

Säätiedotus teki huippupäivän valinnan kuitenkin helpoksi, sillä seuraavina päivinä sää olisi vieläkin huonompi. Aamun tunteina piti olla muutaman tunnin kirkas ajanjakso...

Illalla yritettiin käydä nukkumaan ukkosen jyristessä ikkunan takana. Silloin tuntui siltä, että ei saada aikaiseksi edes yritystä.